Aasia 2008

Lomakuvia suurella dynamiikalla

Kamera on melko rajallinen kapistus jos sitä vertaa ihmissilmään. Siltä puuttuu kyky mukautua valikoivasti ympäröivään valoon. Silmä taas osaa hyvinkin joustavasti säädellä nuppiin tulvivaa valonmärää ja tästä johtuen kykenemme näkemään hyvin monenlaisissa tilanteissa – oli sitten hämärää tai valoisaa. Tästä ominaisuudesta syntyy myös ongelmia, sillä alati muuttuvaan näkymään ei voi kovin vankasti luottaa. Valokuvaajan kannalta yksi ongelmallisimmista on kyky mukautua ympäröivän valon lämpöön ja väriin. Olipa päämme päällä keltainen hehkulamppu tai vihertävä loisteputki, niin valkoinen paperi näyttää meistä aina valkoiselta.

Kameran ja silmän eron huomaa hyvin auringonlaskun aikaan. Kun kameralla ottaa kuvan kohti laskevaa aurinkoa, jää kuvaan dramaattiset pilvet ja uskomaton väriloiste, mutta kaikki kameran ja auringon välissä olevat kohteet ovat pelkkää mustaa silhuettia. Silmä taas mukautuu tilanteeseen ja kykenee näyttämään yksityiskohtaisesti sekä värjätyn taivaan että etualalla olevat kohteet.

Joskus kuulee sanottavan, että valokuvan pitäisi olla totuudenmukainen ja jäljentää todellisuus. Useasti tämä on täysin mahdotonta, sillä näkeminen on loppujen lopuksi subjektiivinen kokemus puhumattakaan esteistä, jotka kameran ja silmän erot aiheuttavat. Kameroiden automatiikka on säädetty niin, että lopputulos on neutraali ja mahdollisimman lähellä näkemäämme. Se on kuitenkin lähes aina jonkinlainen kompromissi, jossa lopputulos on enemmän tai vähemmän lattea. Tavoitteena on saada mahdollisimman paljon kaikkea, mutta lopulta käteen ei jääkään juuri mitään. Silmien edessä avautuva kaunis maisema muuttuukin ruudulta katseltuna lähinnä säälittäväksi.

Itse noudatan sitä ohjenuoraa, että valokuvan ei tarvitse toistaa todellisuutta sillä todellisuus on tylsä. Digitaalitekniikan myötä kuka tahansa voi pienellä hienosäädöllä poistaa tylsyyden rikkomatta illuusiota todellisuudesta. Kuva ei ehkä jäljittele todellisuutta, mutta se tuo katsojalle sen saman tunnelman. Liian pitkälle vietynä illuusio tietenkin rikkoutuu, joten hillintä on hyve.

Entä jos kuitenkin halutaan päästä siihen mitä paikan päällä näimme? Nykytekniikalla se ei ole mahdollista, mutta ainakin voimme jäljitellä ihmissilmän laajaa dynamiikkaa eli kykyä nähdä yksityiskohdat tilanteessa, jossa tummimman varjon ja kirkkaimman valon valoisuusero on suuri. Tällaisista suuren dynaamikan valokuvista käytetään myös lyhennettä HDR, High Dynamic Range.

Koska kameran kuvakennolla on rajansa, on HDR-kuvat koostettava useammasta kuvasta. Yksi kuvista valotetaan normaalisti, jolloin kuvaan saadaan keskialueen yksityiskohdat. Näissä kuvissa kirkkaat kohteet ovat yleensä täysin valkoisia ja tummat varjot täysin mustia. Tilannetta paikataan kahdella muulla kuvalla, joista toinen ylivalotetaan ja toinen alivalotetaan. Kuvia voi luonnollisesti ottaa enemmän kuin kolme, jolloin dynamiikka laajenee entisestään. Kirkaalla säällä homma voi onnistua ihan käsivaralta, mutta vähänkään hämärämmässä jalusta on välttämätön.

Kuvien yhdistäminen onnistuu Photoshopin uusimmilla versioilla, mutta tarjolla on myös tähän tarkoitukseen suunniteltuja työkaluja, joiden tuottama lopputulos on paljon parempi. Yksi parhaista lienee Photomatix. Kuvat voi ottaa JPG:nä, mutta parhaimpaan lopputulokseen päästään yhdistämällä kolme RAW-kuvaa. Pelkkä yhdistäminenkään ei vielä riitä, vaan lopputulokseen päästään käyttämällä tekniikkaa nimeltään tone mapping.

Kun kaikki yhdistelyt ja säädöt on saatu valmiiksi, on meillä käsissämme kuva jossa sekä varjot että valot sisältävät yksityiskohtia. HDR-kuvat harvemmin näyttävät todellisuudelta, mutta ainakin ne kykenevät näkemään yhtä paljon kuin silmä. Ne mahdollistavat myös melkoisten taidekuvien koostamisen.

Reissussa keskitymme luonnollisesti normaaleihin valokuviin, mutta napsimme varmasti myös lukuisia HDR-kuvia. Aasian kirkas aurinko ja värikäs luonto antavat hyvät puitteet näiden taianomaisten kuvien ottamiselle.